Itkisikö vai luovuttaisiko?

Posted on

En tiiä pitäiskö itkeä vai itkeä. Soittelin tänään tuonne neuvolaan niistä verikokeista. Ylläripylläri, kilppariarvot oli liian korkealla. Siis ihan normaalin rajoissa muuten, mutta raskautta ajatellen niiden TSH:n pitäis olla siinä 2,5 ja mulla se oli nyt sitten 3,0. Klinikalle kun soittelin niin lääkäriltä tuli välittömästi ohjeeksi lisätä Thyroxin annosta.  No entäs sitten se sokerirasitus. Ne tulokset pisti taas vähän jännittämään. Elikkäs multa otettiin se raskausajan sokerirasitus, missä mitataan kolme arvoa (vaikken tällä hetkellä raskaana olekaan). Ja PAM! Paastoarvoista napsahti, 6,1. No, tietty tämä on vähän hankalaa, kun normalisti tuo on raja-arvo, siis siellä yläosassa, mutta raskaana ollessahan tuo arvo ei saa olla kuin 5,3. Eli jos olisin raskaana, olisin diabeetikko. Nyt tuo arvo on juuri siinä rajalla joten en tiedä miten tämä sitten tulkitaan. Yhden ja kahden tunnin arvot olivat sitten oikein hyvät, katsoopa sitten kumman tahansa viitearvoilla. Lääkärin kanssa en näistä vielä ole jutellut, mutta nyt tein itselleni diagnoosin, diabetes. Hip hei!. Masentavaa!

No, ehkä tuossa on nyt sitten taas yksi syy jatkaa tätä uutta elämää, treeniä pari kertaa päivässä ja terveellistä ja säännöllistä syömistä. Saa nähdä miten mun pääsiäisen käy. Ollaan lähdössä reissuun ja olin antanut itselleni luvan herkutella pääsiäisenä, viiniä, karkkia ja ravintola ruokaa. Nyt voi olla, että herkuttelut jää hyvin minimiin viikonloppuna. Tosin tiedostan sen, että välillä saa herkutella, kun muuten syö järkevästi ja terveellisesti. Mutta minkäs teet kun oma pää sanoo, että et voi syödä karkkia kun olet diabeetikko. Niin, ja te kaikki jotka minut paremmin tunnette, niin tiedän että nauratte. Olen loistava tekemään itselleni erilaisia diagnooseja. Kuten raskausaikana tein diagnoosin, että olen b-hepatiitin kantaja. (ei sit menny ihan putkeen, neuvolantätiä nauratti kovasti).

Nyt jatkan tätä monipuolista ja terveellistä syömistä ja liikkumista. Palaan asiaan varmaan sitten kun olen jutellut hoitavan lääkärini kanssa siitä aiheuttaako tämä nyt jotain uutta tulevaan hoitoon valmistautumisessa. Metformiinihan on tulossa kuvioon toukokuussa, mutta katsellaan kuinka mun käy.


Sokerirasitus

Posted on

Tänään olin reipas ja menin sinne lääkärin suosittelemaan sokerirasitukseen. Olin lukenut jo raskausaikana kaikki kauhutarinat tuosta sokerirasituksesta, mutta ei se ollut niin paha. Olihan se litku melkosta sokerilientä, mutta vauhdilla vaan purkillinen sitä kitusiin. Ensimmäinen tunti oli se pahin. Eka tuli vähän huono-olo ja olo tuntui väsyneeltä, mutta puoli tuntia ja tuo pahin helpotti. Tunnin verikokeen kohdalla olo oli jo melko hyvä. Olin varautunut kirjoilla ja lehdillä, mutta aika meni kun seurasin niitä muita labrassa olijoita. Huh huh, olihan siellä vaikka minkä näköistä tallaajaa. 🙂 No, mutta kaksi tuntia meni siis yllättävän nopeasti ja nyt sitten odottelen vastauksia. Mietin tuossa, että pitäiskö mun soittaa neuvolaan ja kysyä niitä tuloksia, kun enhän mä oikeestaan enää ole edes neuvolan asiakas. Vai tulkitsenko itse ne sitten tuolta Omakanta-sivustolta. 😉 Päätin muuten, että nyt saa labra olla hetken aikaa ilman minua. Menen seuraavan kerran vasta sitten kun raskaustesti on antanut positiivisen tuloksen. Tänä vuonna oon juossu tuolla labrassa jo niin paljon, että nyt on huilin paikka.

Toissapäivänä kävin kasvohoidossa. Se oli kans melko rankka paikka, johtuen siitä, että sain joululahjaksi tuon lahjakortin joka oli tarkoitettu raskausajan hierontaan. No, en päässyt siihen, joten nyt piti keksiä jotain korvaavaa. Nyt kasvohoito ja seuraavaksi taidan mennä johonkin rentouttavaan hierontaan tai vaikka vyöhyketerapiaan. 🙂 Yllättäen näitä raskaudesta muistuttavia asioita ilmestyy aina eteeni ja sitten pitää pari kertaa nielaista, josko kurkkuun noussut pala häviäisi.

 


35vee

Posted on

Olin toivonut tältä päivältä jotain muuta. Tänään, omana syntymäpäivänäni minun piti odottaa vauvaamme, mutta nyt olenkin vain enkelivauvan äiti. Olisi ollut ihana laskea kädet vatsan päälle ja tuntea pienen liikkeet, mutta nyt itken ikävää. Tämä ikävä vaan on välillä niin raastavaa. Mietin, että helpottaako tämä ikävä koskaan, tai tarvitseeko sen edes helpottaa.  Viime aikoina olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, että suunnittelen meidän kesän reissua Italiaan. Rakastuin Italiaan heti ensimmäisellä kerralla, kun siellä kävimme. Pari viikkoa vauvamme syntymän jälkeen varasimme kesälle reissun. Oli pakko saada jotain odotettavaa. Toivon, että matkasta tulee hyvä ja saamme siitä voimia lähteä elokuussa uuteen hoitoon.

Simpukan palstalla pyöriessäni (muiden kertoessa hoidoista ja siirroistaan) on viime aikoina mielessä liikkunut tuleva hoito. Välillä olen miettinyt pitäisikö meidän hoito aloittaa jo aiemmin, vaikka kesäkuussa. Tiedän sen, että ei kannata kiirehtiä joten aiemmalla suunnitelmalla mennään eteenpäin. Ehdinpä nauttia kesästä ja saada jotain tietoa tulevaisuudesta, siis töiden ja opiskelujen suhteen. Jospa tämä vuosi 35-vuotiaana toisi eteensä paljon hyvää ja suuria muutoksia.


Toinen koti

Posted on

Pohdittiin tuossa yksipäivä sellaista asiaa, kuinka meidän hoitavasta lapsettomuusklinikasta ja sen henkilökunnasta on tullut jollain tavalla läheisiä tässä vuosien saatossa. Välillä klinikka on ollut meille kuin toinen koti, onhan siellä käyty parhaimmillaan joka viikko, joskus kaksikin kertaa viikossa. Mutta nyt olen jotenkin huomannu kaipaavani niitä ihmisiä, hoitajia ja omaa lääkäriä. Raskauden aikana mietin usein, että kuinka pärjään kun ei ole käyntejä enää klinikalla, että mikä olisi hyvä syy soittaa ja kertoa kuulumisia.

Positiivisen raskaustestin tehtyäni kerroin siitä ensimmäiseksi veljeni avopuolisolle, jonka jälkeen soitin hoitavalle klinikalle. Sama kaava taisi jatkua jokaisessa käänteessä mitä meidän kohdalle tuon neljän kuukauden aikana tuli. Välillä soitettiin ilosta itkien jolloin lapsettomuusklinikallakin iloittiin. Sitten välillä taas itkettiin. Tuo suhde on jotain erilaista. Tiedän, että oli mitä tahansa voin aina soittaa klinikalle ja kysyä tyhmiäkin kysymyksiä. Joku nyt varmaan sanoisi, että tottakai niiden kuuluu toimia ja käyttäytyä niin, kun me siitä palvelusta heille maksamme. No, ei kukkokaan käskien laula joten en usko moiseen. Tiedän ainakin sen, että jokainen työntekijä tuolla lapsettomuusklinikalla on oikeassa paikassa. Ilman tällaista tunnetta, mikä meillä on ja ilman noita aitoja ja välittäviä ihmisiä siellä klinikalla olisimme varmaan lyöneet hanskat tiskiin jo aikoja sitten. Tällä hetkellä koitan vain miettiä jotain hyvää syytä soittaa klinikalle saadakseni taas vähän tsemppiä ja positiivisia ajatuksia elokuuta ajatellen. Ja kun jonain päivänä meidän hoidot tulee päätökseen, emme varmasti unohda sitä millaista hoitoa ja huolenpitoa klinikallamme saimme. Voin niin lämpimästi suositella sitä kaikille. <3


Rakkaus

Posted on

”Rakkaus on ennen kaikkea hyvän tavoittelemista, hyvään pyrkimistä. Silloin se ei aina ole jotain mukavaa ja helppoa, hauskaa ja miellyttävää, vaan se voi olla myös kivuliasta, hankalaa, ikävän asian kohtaamista. Tavoitteena on se, että pyritään hyvään.” (Maaret Kallio, mitä on rakkaus)

Tuotahan se on. Rakkauteni omaan lapseeni. Eipä tätä oikein paremmin voisi kuvailla. Tämä ei ole aina mukavaa tai  helppoa, vaan kivuliasta ja rankkaa. Ja usein joutuu kohtamaan sen ikävän asian, kun hoidon jälkeen raskaustestiin tulee jälleen kerran se yksi viiva. Mutta kaikesta huolimatta sitä on aina valmis yrittämään ja tavoittelemaan sitä hyvää lopputulosta. Rakkauden vuoksi jaksaa taistella ja nousta ylös ikävienkin kokemusten jälkeen. Se kantaa. <3

Mutta sama pätee parisuhteeseenkin, joten tuo Maaret Kallion määritelmä rakkaudelle on mielestäni aika osuva. Ja viime aikoina siitä on tullut hyvinkin konkreettinen. Mikäli meiltä puuttuisi rakkaus, ei parisuhteemme kestäisi näitä rankkoja lapsettomuushoitoja. Onneksi meillä on toisemme, rakkaus toisiimme ja rakkaus omaan lapseen. <3

 

 


Tunteiden myllerrystä

Posted on

Pari viimeistä päivää ovat olleet melko kummalliset. Päivä on alkanut ihan normaalisti omalla tutulla rutiinilla, mutta jossain vaiheessa päivää ajatukset ja tunteet on lähteneet myllertämään mielessä. Eilen sain paljon postia Lapsettomien yhdistys Simpukasta, johon sain aikaiseksi liittyä vihdoin ja viimein. Luin lehtiä ja muiden tarinoita itku silmässä. Pahinta oli kuitenkin uusimman Simpukka lehden artikkeli, jossa pohjana oli meidän tarina. Mieleen palautui tuo päivä, kun haastattelu tehtiin. Olin silloin onnellisesti raskaana. Oli ihanaa kertoa toimittajalle, että meille tulee vauva. Myöhemmin sitten kävi toisin ja toimittaja kyselikin haluanko silti, että haastattelu julkaistaan. No eipä sillä ollut minulle niin väliä. Toivon, että siitä on apua jollekin joka tukea kaipaa.

Aurinko saa minut hyvälle tuulelle ja houkuttelee ulkoilemaan. Tänään lenkillä huomasin (ihan kesken kaiken) miten jouduin pidättelemään kyyneliä (onneksi on aurinkolasit jotka peittää hyvin). En oikein tiedä miksi näin kävi. Johtuiko siitä, että vastaan tuli koko ajan vaunujen kanssa liikkuvia äitejä, vai jostain muusta. Viime aikoina myös oma tai puolisoni Facebook on kertonut tuttavien syntyneistä vauvoista (täytyy myöntää että kateellinen olen ollut monta kertaa). Välillä tulee itku ja kiukku siitä, että tunnen näin. Onneksi en ole yksin näiden tunteiden ja ajatusten kanssa. Jokainen tämän asian kanssa painiva on varmasti kokenut saman.

Eilen illalla kyyneleet nousivat silmään, kun taivaalla loisti niin kaunis tähtitaivas. Siellä meidänkin oma tähtemme oli taivaalla tuikkimassa muiden tähtien kanssa. <3

Tähän loppuun haluan kirjoittaa Satu Taiveahon kauniin runon, Haavoilla.

Samat haavat kaikilla meillä – lapsettomilla.

Ei löydy niille ompelijaa, kokoon kurojaa.

Koetan itse harsia, haparoiden kokoon parsia, suurimmat kipukohdat korjata.

Aina jää kuitenkin ompeleita, joiden välistä

kipu välillä muistuttaa.

Ei sitä onnistu peittämään,

haavetta omasta lapsesta,

pienistä varpaista ja sormista,

luottavista katseista.

Olemme haavoilla, me lapsettomat,

mutta emme ole palasina.

Parsittuna on ihminen kauneimmillaan.

Kohdata toinen kolhuinen ihminen,

kohdata elämä ja päästää vähitellen valo ompeleista sisään.


Ikävä <3

Posted on

Ajeltiin eilen käymään hautausmaalla. Vietiin muistolehtoon kynttilä, ensimmäisen kerran siunaushetken jälkeen. Ikävä valtasi mielen ja ei sieltä kuivin silmin kotiin päässyt kumpainenkaan. Onneksi arki sujuu jo paremmin.Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on ikävä. Toisaalta on helpottavaa, että suru ei ole enää niin läsnä arjessa. Ikävän kanssa on helpompi elää, kuin surun kanssa. Välillä mietin sitä olenko surrut tarpeeksi vai olenko haudannut surun jonnekin syvälle ja joku päivä se vyöryy esiin. Toisaalta en ole kieltänyt itseltäni suremista. Huomaan surevani silloin kuin kuulen vauvauutisia. Välillä se kouraisee hyvinkin syvältä ja saa oman mielen jotenkin masentuneeksi. Miksi kaikki muut onnistuu ja me ei? Onneksi nuo ajatukset ja tunteet häviävät melko pian enkä jää niihin rypemään. En myöskään ole alkanut jossittelemaan. En mieti sitä, mikä raskausviikko nyt olisi menossa ja miltä tuntuisi. Olisinko tuntenut jo vauvan ensimmäiset liikkeet jne. Ehkä se helpottaa sitä, että olen päässyt tilanteesta eteenpäin melko hyvin.

Minusta tuntuu, että tällä hetkellä media ryöpyttää lapsettomuusaiheisia juttuja. Perjantaina oli Aamutv:ssä asiaa lapsettomuudesta ja siitä millaista on hankkia lapsi yksin luovutetuilla sukusoluilla. Samana päivänä oli radiossakin puhetta asiasta, ja siitä ettei lasten hankintaa kannata lykätä kauhean kauaa. Mielestäni on hyvä, että asiasta puhutaan vihdoinkin myös mediassa, mutta itsestäni se tuntuu välillä melko ahdistavalta. En tiedä miksi. Ehkä sen takia, että asia koskettaa meitä niin läheltä, se on meidän arkipäivää. Luin yhden artikkelin aiheesta, jossa nainen oli laskenut kaikki ultrat, pistokset, kilometrit jne hoitojensa ajalta. Uskaltaisiko sitä itsekin laskea nuo kaikki numeroina? Luulen, etten edes tiedä ja muista kaikkia, joten ehkä parempi mennä ilman tarkkoja numeroita.


Tunteita

Posted on

Suunnittelimme eilen, että menemme viikonloppuna käymään hautausmaalla. Emme ole käyneet siellä siunaustilaisuuden jälkeen. Saa nähdä miten meidän käy. Tänään aamulla jäin miettimään niitä tunteita mitä koin sinä päivänä, kun vauvamme syntyi. Tietenkin läsnä oli suru, mutta sairaalassa tunsin häpeää ja pettymystä. Pettymys itseeni ja siihen, kuinka jouduin tuottamaan monille muille ihmisille pettymyksen. Meidän kanssa vauvaa odottivat tulevat kummit ja isovanhemmat. Miten he reagoisivat tilanteeseen, kuinka pystyisin kohtaamaan heidät. Olin yllättynyt tuosta tunteesta. Siinä tilanteessa, sairaalan sängyllä juuri synnyttäneenä, ajattelin enemmän kaikkia muita kuin itseäni. Oliko se keino olla kohtaamatta omaa surua ja tuskaa?

Kotiin palattuani nuo tunteet hautautuivat oman surun ja tuskan alle. Nyt tiedän mitä on kokea totaalinen henkinen romahdus. Se on raskasta. Oman surun lisäksi oli raskasta nähdä puolison suru, läheisten surua unohtamatta. Surun keskellä huomasimme myös miten läheiset reagoivat asioihin. Osa heistä oli tukena hyvinkin aktiivisesti. Osa perääntyi. Ehkä heillä ei ollut sanoja tilanteeseen. Tuntui, että osaa pelotti kohdata meidät, nähdä meidät molemmat hyvin heikkoina. Tarvitseeko aina olla sanoja? Ei. Meille riitti se, että joku kävi kylässä, vaikka kahvilla. Puhuttiin ihan muista asioista, se vei surun hetkeksi pois ja sai muuta ajateltavaa.

Surun keskellä sitä unohti normaalin arjen. Syöminen jäi, ei jaksettu laittaa ruokaa tai jos laitettiin niin se oli kaikkea muuta kuin terveellistä. Koti oli kuin pommin jäljiltä, siivoaminen ei ollut ensimmäisenä mielessä. Pyykkivuori kasvoi ja astiat lojuivat pöydillä. Onneksi pari läheistä tuli yksi päivä meille laittamaan ruokaa. Se oli ensimmäinen kerta moneen viikkoon, kun meillä syötiin kunnolla. Kumpi siis on surun keskellä tärkeämpää sanat vai teot? Ehkä joku olisi auttanut meitä arjen askareissa, jos olisimme pyytäneet apua, mutta eihän mei voitu.

Nyt kun pahimman yli on päästy, on ollut aika alkaa huolehtimaan normaalista arjesta. Kaupassa käynti, ruoan laitto, pyykin pesu, imurointi, omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on niitä asioita joiden ympärillä oma elämäni tällä hetkellä pyörii. Melkoinen muutos entiseen.


Äitiys

Posted on

Tänään kampaajan tuolissa ehdin lukea hieman naisten lehtiä ja törmäsin (tuntuu, että viime aikoina törmään asiaan joka paikassa) MeNaisissa Milana Misicin haastatteluun, jossa hän kertoi omasta lapsettomuustaustastaan. Seuraavat pari lausetta on suoraan kopioitu Milanan haastattelusta, mutta lauseet sopivat niin hyvin kuvaamaan myös omia ajatuksiani. ”-Synkimmilläni ajattelen, ovatko geenini niin huonot, ettei minun kannata lisääntyä. Ettei kehoni kelpaa lapsen kasvualustaksi. Että tässä käy nyt niin, ettei ole ketään, joka toisi haudalleni kukkia… -Olin orientoitunut siihen, että elämäntehtäväni olisi olla jonkun äiti.”

Olen aina halunnut lapsia, halunnut olla äiti. Kouluikäisestä asti olen hoitanut naapurin- ja sukulaisten lapsia ja viime vuodet olen hoitanut työkseni muiden lapsia. Joku voisi sanoa, että sehän on loistava juttu. Saat olla lasten kanssa päivät, illat ja viikonloput saat viettää kuinka haluat. Saat siis parhaat palat. EI. Ensinnäkin haluan, että joku kutsuu minua äidiksi. Haluan olla äiti 24/7. Haluan, että joku tarvitsee minua. Haluan olla mukana lapseni elämässä, olla läsnä hänen iloissa ja suruissa. Haluan olla se ”tyhmä äiti” joka tuottaa lapsellensa pettymyksiä. Haluan rakastaa lastani ehdoitta. Haluan kokea oksennustaudit, korvatulehdukset, lyhyet yöunet jne. Koen, että äitiys on aina ollut se juttu mitä minä haluan tehdä. Haluan, että meistä kahdesta tulisi oikea perhe, vanhemmat.

Kampaajalta kotiin kävellessäni pohdin juuri tuota äitiyttä. Olenko minä äiti? Olemmeko me vanhempia? Mitä vastaan jos joku kysyy ”onko teillä lapsia?”. Mikä määrittää äitiyden? Voinko olla äiti, vaikka lapseni ei ole täällä? Moni varmaan sanoisi, että minä en ole äiti. Itse koen jossain määrin olevani äiti. Minulla on lapsi, joka on kuollut. Olen synnyttänyt hänet. Äitiyspolin epikriiseissä lukee sana, äiti. Voinko sitten vastata olevani äiti, tai että meillä on yksi lapsi. Luulen, että tuntemattomille on helpompaa vastata, että en ole äiti eikä meillä ole lapsia. Ei tarvitse selitellä mitään tarkempaa. Sydämessäni koen olevani äiti, sanokoon muut mitä tahansa. Olenhan kantanut lastani kohdussani, synnyttänyt ja pitäny häntä sylissäni. <3

 


Kalenterimerkintöjä

Posted on

Tänään oli kalenterissa yksi merkintä: RAKENNEULTRA. (olin unohtanut sotkea sen) Kertoo aika paljon siis tämän päivän fiiliksistä. Siihen päälle vielä lehtimyyjät on soitellu oikein ahkerasti ja kaupanneet kaiken maailman lapsiperheille tarkoitettuja lehtiä. Yhdelle miesmyyjälle ois tehny mieli lyödä luu kurkkuun, kun kyseli minkä ikäisiä ja kumpaa sukupuolta meidän lapset on. Mitähän ois mies tuumannu, kun olisin vastannut, että meillä on yksi kuukausi sitten kuollut lapsi.

Soittelin tänään neuvolaankin ja kyselin sitä sokerirasitusta. Onnistuu hyvin ja nyt on aika varattu sinne ”ihanuuteen” tämän kuun lopulla. Yök yök yök! Mutta sitten sekin ois ohi. Oli kyllä ihan kiva jutella neuvolantädin kanssa pitkästä aikaa. Tuntuu hyvältä, kun joku kysyy miten jaksetaan, vaikka tänä päivänä jaksetaankin jo paljon paremmin. Arkirutiinit pyörii ja oma jaksaminenkin on jo paljon parempaa. Huomenna pääsen taas rentoutumaan kampaajan penkkiin. Itsestä huolehtiminen on minun listallani nyt prioriteetti numero 1. 🙂