Rakas enkelivauvani <3

Koitti aamu, kun meidän oli matkattava osastolle synnyttämään meidän vauva. Olo oli raskas. Minua pelotti, samoin puolisoani. Olin menossa ensimmäistä kertaa sairaalaan, osastolle. Saimme ihanan rauhallisen oman huoneen ja kultaakin kalliimman aivan ihanan kätilön, joka oli meidän kanssa koko tuon raskaan päivän. Ilman hänen apua ja tukea en tiedä kuinka olisin tuosta kaikesta selvinnyt. Vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja sain synnytyksen käynnistykseen tarvittavat Cytotec- lääkkeet. Olin lukenut etukäteen miten nuo lääkkeet vaikuttavat ja olin valmistautunut siihen, että muutaman tunnin päästä saisin lisää kyseistä lääkettä. Mutta toisin kävi. Supistukset alkoivat alle tunti lääkkeiden laitosta. Alkuun koitin selvitä Buranalla, mutta supistukset voimistuivat nopeasti. Joskus klo 10 pyysin lisää kipulääkettä, sain Panacod:n. Aamulla kätilö oli soittanut (hänen ehdotus ja myös meidän toive) psykiatrian polille, että sieltä tulisi joku juttelemaan meidän kanssa. No psykiatri ja psykiatrinen sairaanhoitaja tulivat joskus puoli yhdentoista aikaan, mutta silloin minä olin jo kovin kipeä supistuksista joita tuli varmaan minuutin välein. Kipu oli lamauttavaa. Purin hampaita yhteen ja ajattelin, että pian tämä on ohi. En pystynyt puhumaan oikein mitään, kipu oli kovaa ja tärisin. Puolisoni olikin sitten soittanut hoitajan paikalle ja yhdentoista aikaan sain kipupiikin. Kipupiikki ei tainnut vielä edes ehtiä vaikuttaa, kun tunsin että nyt vauvamme syntyy. Äkkiä kätilö avuksi ja vessaan, johon pieni enkelimme syntyi. Päällimmäinen tunne oli helpotus, sillä kivut loppuivat samantien. Meidän rakkain enkelimme syntyi hieman yhdentoista jälkeen. <3 Minusta oli tullut äiti, mutta lapsemme lähti takaisin taivaaseen. Vaikka lääketiede puhuukin sikiöstä ja raskauden keskeytyksestä, on hän meidän vauva ja jonka minä äitinä synnytin.

Päässä alkoi heittää, en pystynyt olemaan oikein pystyssä (vahva kipulääke taisi nousta päähän). Oli pakko vaan maata sairaalan sängyllä. En itkenyt. Olo oli hyvin tyhjä. Myöhemmin kätilö kysyi haluammeko nähdä vauvamme. Minä halusin. Olin kuullut monelta rohkaisevia kommentteja siitä, että kannattaa. Puolisoni ei halunnut. Hänellä oli päässään kuva meidän vauvasta, eikä hän halunnut muuttaa sitä, joten kun vauva tuotiin huoneeseen, lähti puolisoni kahville. Pieni vauvani oli nukkui nätisti harson sisällä. Hän oli niin kaunis. Pitkät sormet ja varpaat. Kauneinta mitä olen nähnyt. Sain pitää vauvaani sylissä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Se hetki oli kaunis. <3 Muistoksi hänestä jäi pari valokuvaa, joihin palaan edelleen päivittäin. Kotiin pääsin onneksi jo samana iltana, vaikka äitiyspolilla sanoivat, että joudun jäämään yöksi. Kotiin lähteminen pelotti. Onneksi sairaala oli hieman hiljentynyt ja pääsimme poistumaan kaikessa hiljaisuudessa. Kotimatka oli hiljainen. Romahdin täysin, kun palasimme kotiin. Tietoisuus siitä, että muut lähtevät tuolta samalta osastolta kotiin vauvan kanssa ja itse tulen kotiin tyhjin käsin. Se oli musertavaa. Siinä hetkessä se reippaus romuttui ja tunsin kuinka hajosin pieniin osiin. Elämäni pysähtyi. Viikonloppu oli vaikea. Puolisoni yritti jaksaa, piti huolta minusta. Unohti oman surunsa. Seuraavalla viikolla aloin järjestelemään vauvamme siunaushetkeä. Välillä tuntui raskaalta soitella ja puhua asiasta, onneksi kohtasin myös henkilökuntaa jotka selvittelivät asioita minun puolestani ja soittivat takaisin. Ei tarvinnut itse jaksaa tehdä kaikkea. Soitin myös tuolle psykiatrille, joka kävi tapaamassa meitä osastolla. Saimme ajan hänen vastaanotolle samalle viikolle. Oli helpottavaa, kun tiesi että joku kuuntelee.

Ystävien tuki muodostui tuossa tilanteessa erityisen tärkeäksi. Olin hautautunut kotiin neljän seinän sisään, mutta Facebook ja tekstiviestit ystävien kanssa olivat niitä asioita joista sain voimaa. Oli ihmisiä joille pystyin purkamaan pahaa oloani ja ikävääni. <3 Ratkaisevaksi nousi myös muiden saman kokeneiden vertaistuki. Oli huojentavaa kuulla, että muutkin ovat kokeneet samanlaisia tunteita ja ajatuksia. Syytin paljon itseäni tapahtumasta (lapsivesien menosta) ja siitä, että päädyin tappamaan oman lapseni, joka kaikesta huolimatta oli vielä elävänä kohdussani. Vuosien hoidot ja tämä tapaus ovat syöneet myös itsetuntoa. Mikä minussa on vikana, että ensin en raskaudu ja kun raskaudun niin en pysty kantamaan lastani turvallisesti tuota raskautta loppuun saakka. Olen epäonnistunut. 🙁

Toipuminen alkoi. Ensimmäinen viikko oli ehdottomasti se vaikein. Syytin itseäni jos huomasin, etten ollut hetkeen ajatellut kuollutta lastani, saatikka jos olin nauranut jollekin asialle. En minä voi nauraa ja iloita, lapseni on kuollut. Minun kuuluu surra. Seuraavan viikon alussa oli sairaalan kappelilla pieni rukoushetki. Meidän pieni oli laitettu kauniiseen laatikkoon lepäämään (olisin halunnut ottaa vauvani kotiin tuossa laatikossa, suunnittelin jo nappaavani sen ennen kotiin lähtöä). Sairaalateologi lauloi, luki pätkän psalmesta ja rukoiltiin. Tilaisuus oli kaunis ja alusta loppuun kyynelten peittämä. Päivä oli hyvin raskas, mutta samalla se oli piste tälle kaikelle. Vauvamme lähti takaisin taivaaseen.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

58 + = 67